Globalisaatio 12.04.2015

Kilpailukykyä sosialismista?

Helsingin Sanomien kirjoitus Finnveran kasvavista vientitakuista tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia globaaliin talousjärjestelmään ja poliittisen luovimisen haasteisiin osana tuota järjestelmää.

Kirjoituksen pääviesti liittyy kasvaviin riskeihin aikana, jolloin Suomen valtiontaloudella ei oikeastaan olisi varaa moiseen. Ihan yksinkertaisellakin riskianalyysillä voi tehdä johtopäätöksen, että vientitakuisiin liittyvien riskien realisoituminen tapahtuu todennäköisimmin juuri silloin kun maailmantaloudessa menee muutenkin huonosti – kun vientikysyntä romahtaa tuhoten merkittävän osan julkisen talouden rahoituspohjasta. Jonkinlainen riskikartoitus lienee siis ihan paikallaan.

Mutta kirjoituksessa on kyse paljon muustakin kuin riskeistä. Kyse on myös ideologisista ja käytännöllisistä valinnoista akselilla markkinaliberalismi ja sosialismi. Ja valinnoista ei voi oikein puhua miettimättä vaihtoehtoja.

Kirjoituksen mukaan ”Finnveran kasvun taustalla on vuoden 2008 finanssikriisi, joka kiristi rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja sitä kautta myös yritysten luottomarkkinoita. Valtiot ovat paikanneet yritysten tarpeita kasvattamalla valtiollista rahoitustoimintaa.” Jo tähän taustoitukseen liittyy merkittäviä tehtyjä valintoja. Finanssikriisiin kulminoitui rahoitusmarkkinoiden täydellinen epäonnistuminen kun (kauniisti sanottuna) riskit alihinnoiteltiin tai (vähän rumemmin sanottuna) tuotot yksityistettiin ja riskit sosialisoitiin. Markkinaliberaali ratkaisu olisi ollut ilman muuta se, että liiketoiminnassaan epäonnistuneet pankit olisi päästetty kaatumaan ja sijoittajien annettu kärsiä seuraukset. Koska pankit ovat niin kiinteä osa koko kapitalistisen järjestelmän toimintaa ja koska rahoitusmarkkinoiden keskinäisistä riippuvuuksista johtuen seurauksena olisi ollut hallitsematon dominoefekti, ei pankkeja voitu päästää kaatumaan – ihan ilmeisestä moraalikadosta huolimatta.

Sen sijaan kansallisten lainsäätäjien toimesta lisättiin pankkien sääntelyä ja noin vähennettiin niiden riskihakuisuutta tuottojen perässä – seurauksena varsinkin pk-yritysten rahoituksen vaikeutuminen – mitä paikkaamaan tarvitaan Finnveran kaltaisia valtiollisia toimijoita! Järjestelmässä on siis ilmeisiä rakenneongelmia…

2008 finanssikriisin jälkipyykissä on jokseenkin täydellisesti ohitettu vaihtoehto, jossa sääntelyn lisääminen koettaisiin kosmeettisena hiplauksena ja sen sijaan koko pankkitoiminta nähtäisiin tulosvastuullisena julkisena palveluna voittoa tavoittelevan yksityisen liiketoiminnan sijaan. Tämän idean käsittelemiseksi maailma tarvinnee vielä pari finanssikriisiä lisää.

Kipeät valinnat eivät kuitenkaan jää tuohon. Seuraava dilemma kytkeytyy Finnveran tai vaikkapa Tekesin toimintaan ”liikepankkien katvealueella”, tai kuten taloustieteen professori Ari Hyytinen asian osuvasti kuvaa:  ”Finnveran näkökulmasta on vaikea tunnistaa yritykset, jotka ovat aidosti elinkelpoisia mutta joita yksityinen rahoitusmarkkina ei jostain syystä rahoita.” Ongelma on kirjoituksessakin mainittu tehottomuuden ylläpito kun julkisella rahalla saadaan kyllä aikaan väliaikaista kasvua, mutta samalla tullaan estäneeksi tuottavuuden kasvu. Tässä kohtaa markkinaliberaali ratkaisu olisi ilman muuta antaa kilpailukyvyttömien ja tehottomien yritysten kuolla pois tehden näin tilaa uusille versoille. Järjestämällä yrityksille julkista rahoitusta estetään luovan tuhon toiminta. Kyse on pikemminkin sosialismista – eli siitä samasta julkisen vallan roolista, jonka (lisäyksen) tarpeellisuutta vaaleihin valmistautuvat puolueet lähes kautta linjan korostavat.

Mutta onko vertaus osuva tai edes reilu? Onko Suomella todellisuudessa moista ideologista liikkumatilaa? Onko meillä vaihtoehtoja?

Luovan tuhon ajatus on kieltämättä elegantti. Miksi makuuttaa kansallisia resursseja ja osaamista toiminnoissa, jotka ovat tehottomia ja kyvyttömiä uusiutumaan? Usein käytetty mutta samalla varsin toimiva esimerkki on Nokian matkapuhelinliiketoiminnan raunioille syntyneet vireät start-up yritykset. Suomen kaltaiselle vientiin suuntautuvalle avoimelle kansantaloudelle kysymys on erityisen relevantti. Vähäiset (inhimilliset) resurssimme kannattaa ohjata suuren lisäarvon ja hyvän katteen liiketoimintoihin. Ja jos tulopuolen lisäksi tarkasteluun otetaan myös menopuoli, voidaan samaa ajatusta soveltaa myös julkiseen sektoriin: tehottoman tulee väistyä. Sote-uudistuksessa kyse on lopulta vain toteutustekniikasta.

Mutta mutta. Jos Finnveralta ja Tekesiltä otettaisiin valtion budjetissa osoitetut varat pois, niin mihin ne luovan tuhon Shiva-jumalan kylvämät uudet versot syntyisivätkään? Etteivät sitten kuitenkin Ruotsiin ja Saksaan? Hieman tehottomien ja paikoin heikon kilpailukyvyn yritysten työpaikatkin ovat tyhjää parempi? Ideologinen liikkumatilamme on siis rajattu – onko meidät sidottu sosialismiin?

On oikeastaan aika hassua, miten markkinaliberalismin pohjalta toimivassa vapaiden pääomavirtojen maailmassa Suomen kaltaisen maan pitää pärjätäkseen turvautua selvästi erilaisesta ideologisesta viitekehyksestä kumpuaviin keinoihin.

Kansainvälisessä kilpailukentässä rajoittamaton luova tuho toimii Suomen eduksi vain jos voimme olettaa, että yrityksemme ovat kilpailukykyisiä per heti ja varsinkin että niillä on kyky uusiutua. Ilman hyvää uusiutumiskykyä uudet työpaikat syntyvät armotta muihin maihin. Mittakaavasta johtuen start-up yritykset eivät meitä pelasta.

Kun yritystoimintaa tuetaan julkisin varoin, tulisi pelkkään kasvuun ja lyhyen aikavälin työpaikkojen syntymiseen tuijottamisen sijaan kiinnittää huomio kokonaisvaltaiseen kilpailukykyyn eli tuottavuuteen ja uusiutumiskykyyn. Muussa tapauksessa päädytään kantamaan vettä kaivoon.

Comments are closed.