Globalisaatio 13.04.2014

Kirja-arvio: Markkinat ja demokratia

Kirja pähkinänkuoressa

  • vapailla markkinoilla tapahtuva kilpailu on hyvästä ja sitä tulee kaikin keinoin suojella ja vaalia
  • markkinoiden ja kilpailun vapautta uhkaavat hyvinvointivaltiot ja niiden hallitukset
  • demokraattisten kansallisvaltioiden ylivaltaa rajoittaa viime kädessä vain jaloillaan äänestäminen tai sillä uhkaaminen
  • pääoma ja työvoima hakeutuu aina sille edullisimpaan paikkaan kuten globaalin työnjaon nimissä tuleekin

Kirja-arvio

Björn Wahlroosin vuonna 2012 julkaistu teos Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle käsittelee vallankäytön ja resurssien jaon ongelmatiikaa. Kirjan käsittelytapa on toisaalta varsin perusteellinen piirtäen lavealla kaarella muun muassa (talous)historian erilaisia tapahtumia, mutta toisaalta myös varsin suppea ohittaen joitakin keskeisiä teemoja kokonaan tai vain pintapuolisella käsittelyllä. Kirja etenee sekalaisten käänteiden ja paikoin tarpeettoman toiston myötä sen verran verkkaisesti, että aika-ajoin tahtoo punainen lanka hukkua lukijan jäädessä pohtimaan mikäs se pointti olikaan…? Mutta, kirjoittajalla on kuin onkin lopulta aivan selvä viesti, joka kiteytyy kirjan viimeisen luvun viimeisessä kappaleessa näin:

”Ei ole perustavampaa oikeutta – ei ihmisille eikä pääomalle – kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto – olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. Vapauden esitaistelijoiden on korotettava äänensä kaikkialla, missä tätä oikeutta loukkaavat rajojaan mustasukkaisesti vartioivat hallitukset tai tulojaan suojelevat hyvinvointivaltiot. Heidän ääntään on kuultava – ei puollustaaksemme etuoikeutettujen valinnanvapautta – vaan turvataksemme valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välisen kilpailun, joka on vapauden ja edistyksen ylivertainen takaaja kaikkialla.”

Kun kirjoittajan tyylin mukaiset värikkäät ilmaisut suodattaa yllä olevasta pois, jää jäljelle seuraavat avainteemat:

  • vapailla markkinoilla tapahtuva kilpailu on hyvästä ja sitä tulee kaikin keinoin suojella ja vaalia
  • markkinoiden ja kilpailun vapautta uhkaavat hyvinvointivaltiot ja niiden hallitukset
  • demokraattisten kansallisvaltioiden ylivaltaa rajoittaa viime kädessä vain jaloillaan äänestäminen tai sillä uhkaaminen
  • pääoma ja työvoima hakeutuu aina sille edullisimpaan paikkaan kuten globaalin työnjaon nimissä tuleekin

Pitäen näitä teemoja ohjenuorina, käydään tässä kirja-arviossa nyt läpi se, mistä kirjoittaja johtaa teesinsä ja miten hän niitä argumentoi, sekä arvioidaan sekä teesien itsensä että niitä perustelevan argumentoinnin kestävyyttä.

Markkinat, hierarkiat ja demokratia

Kirjan keskeinen teema liittyy resurssien allokointiin kolmella toisiaan täydentävällä mekanismilla: markkinoilla, hierarkioilla ja demokratialla. Toisin sanoen, Wahlroos pohdiskelee kirjassaan sitä, miltä osin tuo allokointi tulisi antaa vapaan vaihdannan tehtäväksi mahdollisimman tehokkailla markkinoilla verrattuna kansanäänestyksiin perustuvan demokraattisen hallinnon tehtäväksi. Vastaavasti hierarkioissa allokointipäätökset tapahtuvat hallinnollisilla määräyksillä kirjoittajan pohtiessa myös tämän vaihtoehdon roolia. Aivan erityisesti kirjoittajan mielen päällä on kysymys siitä, mikä tulisi olla markkinoiden suhde poliittiseen vallankäyttöön ja demokratiaan, ja mikä olisi optimaalinen tasapaino näiden kahden välillä.

Kirjoittaja ei pidä kynttilää vakan alla vaan liputtaa suoraviivaisesti mahdollisimman pitkälle menevän markkinapohjaisen eli hintamekanismiin ja vapaaseen vaihdantaan perustuvan allokointitavan puolesta. Hän esittää, että markkinat ovat yksinkertaisesti tehokkain tapa saada tuo allokointi tehtyä. Tämän pragmaattisuuden lisäksi Nallen katsantokanta sisältää aimo annoksen periaatteellisuutta, joka ilmenee muun muassa näin: ”Mikä tahansa poliittinen järjestelmä, olkoon se demokraattinen tai autoritaarinen, edellyttää sopeutumista enemmistön tai diktaattorin tahtoon. Markkinoilla on toisin. Siellä jokainen valitsee itse, mitä haluaa myydä tai kuluttaa, eikä sillä tarvitse olla vaikutusta kenenkään muun valintoihin.”

Tässä kohtaa on kuitenkin tärkeää huomata se, että kirjoittaja määrittelee demokratian hyvin suppeasti – eli koskien lähinnä tuota resurssien allokointia. Demokratian laajempi määritelmä voisi sisältään asioita kuten oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, mutta näitä asioita tämä kirja ei käsittele. Vastaavasti kirjoittajan demokratiaa kohtaan esittämää kritiikkiä ei ilmeisesti tule ymmärtää kritiikiksi vaikkapa ihmisoikeuksia vastaan.

Kirjoittaja kuvaa varsin laveasti myös tähän kolmijakoisuuteen liittyvää historiallista perspektiiviä. Valistuksen aikakauden myötä monarkististiset ja aristokraattiset hierarkiat alkoivat pikkuhiljaa väistyä demokratian tieltä, mutta niin kuin Wahlroos asiaa kuvaa, on demokratialta ja markkinoilta vienyt sitten parisataa vuotta sopia siitä miten hierarkian voittosaaliit jaetaan. Riittävän pitkän historiallisen perspektiivin esille tuominen on aina äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista.

Maailman eri alueet voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mikä on niissä käytössä oleva pääasiallinen resurssien allokointitapa. Kirjoittajan mukaan Pohjois-Amerikka on perinteisesti antanut markkinoiden kohdentaa suuren osan kansantuotteestaan, kun Euroopa on puolestaan luottanut demokratian tärkeimpänä allokointimenetelmänä. Aasiassa hierarkioilla on kahta muuta selvästi suurempi rooli. Luonnollisestikaan jako ei ole mustavalkoinen, vaan kaikissa alueissa esiintyy kaikkea kolmea allokointimenetelmää.

Varsinainen viesti sisältyy siihen, että varsinkin verrattuna Aasiaan ei eurooppalaisen demokratian ylivoimaisuus hyvinvoinnin luomiseksi ole lainkaan selvää, pikemminkin päinvastoin. Esimerkiksi Singaporessa kansantuote on kasvanut vuosien 1970…2008 aikana keskimäärin 7.5% vuodessa. Kiinassa kasvu on ollut vieläkin nopeampaa. Aasialaisista valtioista demokraattisella Intialla kasvu on ollut selvästi hitaampaa. Wahlroos käyttää myös Putinin ajan Venäjää esimerkkinä: venäjäisille on Wahlroosin mukaan sopinut vallan mainiosti se, että todellisen äänestämällä vaikuttamisen sijaan he ovat saaneet uuden Audin. Vauraus onkin ollut demokraattisia arvoja tärkeämpää.

Samaan aikaan Euroopassa on mieltymys demokratiaan ollut entisestään vahvistumaan päin. Jopa niin, että yrityksiin – noihin periteisesti selviin hierarkian linnakkeisiin – on alettu viemään asiaa nimeltä yritysdemokratia. Eturintamassa tässä muutoksessa ovat toimineet erityisesti Saksa ja Ruotsi. Wahlroosin kanta asiaan on selvä: kollegiaalinen päätöksenteko tulee pitää mahdollisimman vähäisenä, koska se on luonnostaan hidasta ja tehotonta.

Sotien jälkeisessä Euroopassa on myös markkinoiden roolia suitsittu eikä ajan henki ole perinteisesti suosinut laissez-faire kapitalismia. Globaaliin kilpailuasetelmaan liittyen Wahlroos kuitenkin muistuttaa, että Eurooppalaisen demokratian suurin haasten tulee hierarkioiden Aasiasta – ei niinkään markkinoiden Amerikasta.

Yhtenä varsin mielenkiintoisena poimintana Wahlroos ottaa filosofi Hegelin. Hän esittää, Hegeliltä Karl Marx poimi ”historian käyttövoimaksi” ristiriidan kilpailun sijaan eikä näin tunnistanut luovaa tuhoa voimaksi inhimillisen kehityksen takana.  Marx korostikin riistoa ja luokkavihollisuutta, jotka johtavat lopulta vallankumoukseen. Wahlroosin mukaan Marxilta jäi näin huomaamatta, miten uudet ja paremmat teknologiat ja tuotteet parantavat kaikkien, eivätkä vain hallitsevien luokkien elämänlaatua. Wahlroosin mukaan kilpailu kuuluukin lähes kaikkeen luonnosta yhteiskuntaan ja toimii näin kaiken edistyksen käyttövoimana. Uutta kilpailua syntyy itsestään tilan täytyttyä – oli kyse sitten luonnon ekosysteemistä tai markkinasta.

Kiihtyvä valtioiden välinen kilpailu johtaa Wahlroosin mielestä siihen, että hyvinvointivaltion jatkuvuus tulee kyseenalaiseksi ja että oikeudenmukainen tulonjako joudutaan lopulta määrittelemään uudelleen. Tästä on hänen mukaansa välttämättömänä seurauksena demokratian karsinta kun valtioilla ei enää ole varaa avokätiseen kulutukseen. Demokratian näin luovuttama pelikenttä joutuu sitten markkinoiden ja hierarkioiden käyttöön.

Mihin yrityksiä tarvitaan?

Pohdittaessa markkinoiden, demokratian ja hierarkioiden keskinäistä suhdetta tulee luonnollisesti kerrata mikä yrityksen rooli yhtenä tärkeänä hierarkian muotona onkaan. Kirjoittaja muistuttaa, että yritys syntyi itse asiassa lainanannon sivutuotteena: ”Osake on vain ikuinen velkakirja ilman taattua vuotuista tuottoa, mutta siihen kuuluu jäännösoikeus tuloon ja pääomaan.”

Yhtiöiden alkuvaiheen historiaan kuuluvat laivanvarustamot, joiden kohdalla sekä tarvittavat pääomat että riskitaso alkoivat ylittää yksittäisten omistajien kanto- ja sietokyvyn. 1500-luvun jälkipuoliskolta alkaen perustettiin useita suuria englantilaisia kauppakomppanioita, yhtenä esimerkkinä Itä-Intian Kauppakomppania. Hieman myöhemmin, Etelämeren kuplan puhkeamisen johdosta säädetyn Bubble Act lain myötä uusien yhtiöiden syntyminen hidastui merkittävästi Englannissa ja USA:sta alkoi tulla 1700-luvun loppupuolelta lähtien yhtiöiden luvattu maa – mitä se pitkälti edelleen on.

Tekniikan kehittymisen myötä syntyi ensin massatuotanto ja sen myötä suuruuden ekonomia, joka edellytti entisestään kasvavia pääoman panostuksia ja loi myös yllykkeitä yritysten fuusioihin. Yritys hierarkiana oli tullut jäädäkseen.

Ekonomistin tapa perustella yhtiön ja sen hierarkioiden olemassa oloa on luonnollisesti myös transaktiokustannusten vähentäminen. Toisin sanoen, vapaan vaihdannan markkinat täysin ilman organisaatioita eivät lopulta olisi kovinkaan tehokkaat. Wahlroos myös esittää, että yhtiöitä ja niiden välistä kilpailua tarvitaan, jotta nähdään kuka keksii parhaan ratkaisun ja käyttää tarjolla olevia voimavaroja parhaiten. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Havainnot ja johtopäätökset

Itä-Aasian talousihmeen synnyttämisessä valtioilla on ollut hyvin suuri rooli ja on sitä edelleen, mutta tämän faktan Wahlroos ohittää tyystin keskittyessään läntisen maailman demokraattisten valtioiden tehottomuuden osoittamiseen. Itä-Aasiassa markkinavoimat eivät ole saaneet mellastaa Nallen ihannoimalla tavalla, vaan muun muassa Kiina on säädellyt voimakkaasti pääomaliikkeitä. Tästä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – sikäläiset kansallisvaltiot ovat pystyneet kuluneiden 50 vuoden aikana luomaan ennennäkemättömän määrän vaurautta, joka on hyödyttänyt myös väestön köyhempiä osia – ei vain vaurainta yhtä prosenttia, mikä näyttää olevan vallitseva olotila Wahlroosin idealisoimassa USA:ssa. Esimerkkeinä voisi käyttää myös Pohjoismaita: yhtäläisyytenä se, että varsin tasaisesti jakautunutta vaurautta on syntynyt; merkittävimpänä erona vain se, että markkinoihin puuttuneet hallitukset olivat jopa demokraattisesti valittuja. Näin ollen, todisteiden valossa Nallen väittämät eivät ole vain epätarkkoja vaan yksinkertaisesti vääriä.

Kilpailun tarpeellisuuden korostaminen on sinänsä ihan viisasta, mutta Wahlroos jättää mainitsematta sen, että nimenomaan asiallisesti valtion toimesta säädelty ja valvottu markkina on useissa tapauksissa edellytys kilpailun esteiden poistamiselle. Kilpailuteeman laventaminen koskemaan myös kansallisvaltioiden välistä kamppailua tekee Wahlroosin kirjasta suoraan myös globalisaatioaiheisen teoksen. Kansallisvaltioiden suveneerisuuden vähentyminen on luonnollisesti fakta, ei pelkkä Wahlroosin mielipide. Tästä taitavat toimijat kuten Perussuomalaisten puoluejohto ammentaa suuren osan käyttövoimastaan – tai ehkä pikemminkin siitä, että asian hyväksyminen on monille äänestäjille niin kovin vaikeaa.

Kuten markkinaliberalistisessa ajattelussa niin usein, näyttäytyy Adam Smith kirjassa vain pinnallisena näkymättömän käden luojana ja vapaan vaihdannan airuena. Wahlroos kyllä kertoo Smithin kuuluvan ”valistusfilosofien pöytään”, mutta ei lainkaan avaa Adam Smithin ajattelun tätä puolta. Asiasta saa jonkinlaisen käsityksen tästä taloustieteen professorin Russell Robertsin haastattelusta, jonka mukaan Adam Smith antaa moraalisia ohjeita, kuten esimerkiksi että omaisuus ei tee onnelliseksi ja on vain pintaa, ja korostaa kulttuuriin, omantunnon ja luottamuksen merkitystä toimivan markkinajärjestelmän luomiseksi. Haastattelun myötä välittyy vaikutelma, että markkinaliberaalit käyttävät Adam Smithin perintöä tarkoitushakuisesti valitsemalla siitä vain omaan näkökulmaansa sopivat osat.

Talousjärjestelmän lyhyt historia

Kirjoittaja kuvaa (talous)historiaa varsin lavealla pensselillä ja lukuisista käsitellyistä aiheista on tähän poimittu vain muutamia kiinnostavimpia. Yhtenä taloudellisen kehityksen kulmakivenä Wahlroos korostaa Magna Cartan merkitystä kuninkaan hierarkisen vallan rajoittamiseksi suhteessa markkinoihin. Siinä myös erotettiin (kuninkaan) valta ja hänen alaistensa omistus ensimmäistä kertaa toisistaan. Näin luotiin samalla omistusoikeuden käsite. Yksityinen omistus ja oikeusvaltio ovatkin kirjoittajan mukaan demokratian tärkeitä edellytyksiä ja takeita.

Kirjoittaja olisi valmis nimeämään teollisen vallankumouksen uudelleen tuottavuusräjähdykseksi. Erilaiset tekniset ja teolliset innovaatiot, mutta myös maatalouden tehostuminen auttoi tuottamaan ennen näkemättömän määrän ylijäämää. On kiintoisaa huomata, että vain vähän ennen tämän kehityksen käynnistymistä Thomas Malthus kuvasi, miten ihmiskunta oli tuomittu niin kutsuttuun Malthusin loukkuun. Tämän ajatuksen mukaan meidät oli tuomittu ikuiseen kierteeseen, jossa kaikki mahdolliset innovaatiot ja maataloustuotannon kehittyminen johtaisi vain väestömäärän kasvuun samassa suhteessa. Ja lopulta nälänhätä ja kurjuus pysäyttäisivät väestönkasvun kunnes tasapainotila taas saavutettaisiin. Wahlroos ilmaisee asian näin: ”Malthus päätyi vakuuttavaan mutta synkkään päätelmään: Tavallisen ihmisen elintason määräsi pidemmän päälle vain nälkäraja.” Kirjoittaja jatkaa kuvausta osuvasti: ”Tällainen ympäristö ei jätä paljon tilaa optimismille, mistä todistaa uskonnon hallitseva asema keskiajan ja uuden ajan alun kulttuureissa. Elintason merkittävää parantumista sai odottaa vasta tuonpuoleisesta.” Tästä loukusta päästiin siis vasta teollisen vallankumouksen tuomien ylijäämien myötä. Ylijäämien jakamisessa oli myös vapaalla vaihdannalla eli kaupankäynnillä merkittävä rooli.

Merkantilistisen talousteorian ja ajattelumallin mukaisesta nollasummapelistä meidät auttoi eroon Adam Smith, joka opetti että vaurautta ja hyvinvointia ei mitata kullassa, vaan sitä lisää työteliäisyys tuotteiden ja palveluiden tuottamiseksi. Merkantilismi nollasummineen ei ollut suinkaan ”vain” taloutta, vaan oli myös erittäin merkittävä polittinen voima, joka ajoit eurooppalaiset valtiot pitkiin sotiin ja toimi kolonialismin käyttövoimana. Purkamalla kaupan esteitä ja panostamalla työnjakoon oli meillä Smithin mukaan mahdollisuus jättää taaksemme nämä nollasummapelit, joissa yhden voitto tulee aina jonkun muun kustannuksella. Teollisen vallankumouksen tuottaman ylijäämän ja tämän asian oivaltamisen myötä aukeni ihmiskunnalle ja yksittäisille ihmisille sen osana aivan uudenlaisia näkymiä – jotain tyystin erilaista kuin millaisia Thomas Malthus oli vain hetkeä aikaisemmin maalaillut.

Adam Smithin viitoittamalla tiellä sitten jatkettiinkin lähes 200 vuotta kaupankäynnin jatkuvasti kasvaessa ja vapautuessa. Wahlroos kuvaa aikakautta näin: ”Se oli valistuksen, liberalismin, vapaakaupan, ennennäkemättömästi kiihtyvän talouskasvun ja markkinoiden laajenemisen aikaa.” Tämä ainakin talouden näkökulmasta katsottuna hyvä ajanjakso päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja suureen lamaan. Seuranneesta aikakaudesta Wahlroos käyttää nimitystä suuri taka-askel, jota hän luonnehtii näin: ”…viisikymmentä vuotta säännöstelyä, sota-ajan suunnittelua, kaupan esteitä, pääomaliikkeiden rajoituksia, kutistuvia pääomamarkkinoita ja lopulta sosialismia.”

1930-luvun suurta lamaa käsitellessään ei Wahlroos tarjoa oleellisesti mitään uutta, vaan tyytyy toteamaan melko yleisesti hyväksytyn syyn laman pahenemiselle ja pitkittymiselle: liian tiukka rahapolitiikka. Hän myös viittaa Milton Friedmanin myöhempiin oppeihin, joiden avulla lamasta olisi selvitty selvästi vähäisemmin vaurioin. Nalle ei olisi Nalle jos hän ei tässä yhteydessä viittaisi presidentti Rooseveltin New Deal ohjelmaan, joka ”ei paljon auttanut ja saattoi jopa pahentaa asioita sysätessään syrjään yksityisen aloitteellisuuden.

Lama päättyi sitten lopulta toiseen maailmansotaan. Luonnollisestikaan kirjoittaja ei tässä yhteydessä mainitse sitä, että kansantalouden kannalta sodassa oli kyse ennen kaikkea massiivisesta julkisesta velkaelvytyksestä, jolla lama todella saatiin loppumaan. Sodankäynti merkitsi ennen kaikkea keskitettyä suunnittelua ja koordinointia, mukaan lukien merkittävä osa taloudesta: sotatarviketeollisuus. Tältä pohjalta kirjoittaja esittääkin, että sama ajattelutapa hallitsi sitten sodan jälkeisiä vuosikymmeniä. Uskottiin suunnittelun ja koordinaation voimaan, minkä keskeisin ilmentymä oli Bretton Woods järjestelmä. Samassa yhteydessä luotiin sekä Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) että Maailmanpankki. Bretton Woods sopimus loi puitteet pääomaliikkeiden sääntelylle, kiinteille valuuttakursseille ja jäsenmailta vaaditulle vaihtotaseen tasapainolle. IMF:n rooliksi tuli toisaalta järjestää lyhyen aikavälin rahoitusta pulaan joutuneille valtioille, mutta myös painostaa hallitukset ruotuun pidemmällä aikavälillä suhteessa valtiontalouden tasapainoon.

Käsitellessään sodanjälkeisen ajan Bretton Woods pohjaista talousjärjestelmää ei Wahlroos peittele mielipiteitään ja käsityksiään. Tätä kuvaavat ilmaisut kuten ”Laizzez-faire kapitalismin lavastettu kuolema 1930-luvulla sekä sitä seurannut sosialismin ja säännellyn maailmantalouden menestys käänsivät myös taloustieteen suunnan” sekä ”Mutta pimeydessä tuikki vielä muutama valo. Niistä kirkkain loisti 59. kadulla Hyde Parkissa… …Chicagon yliopistossa…” Viimeksi mainittu viittaa Chicagon koulukuntaan ja sen edustajiin kuten Frank Knight, Milton Friedman ja George Stigler.

Kirjoittaja viittaa vain hyvin epämääräisesti 50- ja 60-lukujen vahvaan talouden ja hyvinvoinnin kasvuun (joka siis saavutettiin pitkälti keynesiläisten talousoppien pohjalta tai ainakin niiden dominoidessa talouspoliittista keskustelua). Wahlroos keskittyykin, tottakai, 70-luvulla eteen tulleisiin ongelmiin, ennen muuta stagflaatioon, johon ei vallitsevan talousopin lääkekaapista löytynytkään enää sopivia rohtoja. Pitkään varsin hyvin toimineet työkalut kuten työttömyyden ja inflaation välistä suhdetta kuvannut Phillips käyrä eivät enää riittäneet. Wahlroos kuvaa asiaa sinänsä ihan osuvasti näin: ”Kun velkaelvytyksellä ja löysällä rahapolitiikalla yritettiin vaihtaa pieni lisäinflaatio matalampaa työttömyyteen, inflaatio vain kiihtyi… …Kiihtyvä inflaatio synnytti talousympäristön, joka oli yksinkertaisesti liian epävakaa tukemaan edes sitä vaatimatonta talouskasvua, jota nopeuttamaan alijäämää oli kasvatettu.”

Kuten tunnettua, tältä pohjalta käynnistyikin sitten yhä edelleen pitkälti vaikuttava uusliberalistinen aikakausi. Toimijoita oli muitakin kuin taloustieteilijät, ennen muuta poliitikot kuten Thatcher ja Reagan. Perustellessaan painopisteen markkinoiden puolelle siirtymien hyödyllisyyttä nostaa Wahlroos esille ennen muuta kapitalistisen järjestelmän dynamiikan liittyen asioihin kuten ”pelkkä uusien tulokkaiden uhka riittää usein pitämään hinnat alhaalla” ja yleensäkin Schumpeterin luovaan tuhoon.

Politiikan ja lainsäädännön käytännön toimina Wahlroos mainitsee ennen kaikkea sääntelyn purkamisen, mutta myös itse Bretton Woods järjestelmän ”joka jouti mennä”. Tapahtumien kulku oli sellainen, että Yhdysvallat lopetti 15.8.1971 presidenttinsä Richard Nixonin johdolla yksipuolisesti dollarin kiinteän kultakytkennän, jonka myötä dollarista tuli vapaasti kelluva valuutta. Amerikkalaisen unilaterismin sijaan Wahlroos syyttää, kuinkas muuten, eurooppalaisia keskuspankkien johtajia ja valtionvarainministereitä, jotka ”olivat ilmeisesti oppineet hyvin vähän Yhdysvaltojen kriiseistä, minkä vuoksi he jatkoivat väärää politiikkaa vielä monta vuotta”. Yhtenä esimerkkinä Wahlroos nostaa George Sorosin rikkaaksi tehneen Englannin punnan vuonna 1992 käydyn puolustustaistelun. Lisäksi ”Pohjoismailta vei vielä kauemmin saada juonesta kiinni”.

Sääntelyn purkaminen sisälsi merkittäviä tapahtumia kuten Glass-Steagall lain kumoaminen 1999 ja ”globaalien pääomavirtojen avautuminen”. Kirjoittaja painottaa myös Maastrichtin sopimusta, joka Wahlroosin mukaan ”käänsi vuonna 1992 EU:n suunnan kohti täydellisempää markkinataloutta, minkä ranskalaiset tajusivat vasta, kun se oli jo myöhäistä.”

Raha, velka ja pankit

Rahan, velan ja pankkien käsittelyn osalta vertailu oleellisesti toista tulokulmaa edustavaan Richard Heinbergiiin on paikka paikoin varsin herkullista. Siinä missä Heinberg on varsin kriittinen rahan ja varsinkin velan ja sitä liikkeelle laittavien pankkien suhteen, silittää Walhroos luonnollisesti vain myötäkarvaan. Hänen mukaansa markkinatalouden tehokkuus koheni huomattavasti jo oravannahkojen käyttöönoton myötä, oikeasta rahasta puhumattakaan. Velka on taas markkinatalouden keskeistä polttoainetta ja sen mahdollistava pankkitoiminta siis järjestelmän oleellinen osa. Miesten erilainen lähestymistapa selittyy osaltaan sillä, että siinä missä Wahlroos on rahamaailman sisäpiiriläinen tarkastelee Heinberg sitä ulkopuolelta (ja sitä myöden ehkä myös hieman objektiivisemmin, mutta myös epätarkemmin). Merkittävän suuri ero johtuu luonnollisesti siitä, että wahlroosilainen maailmankuva ei huomioi kasvun rajoja mitenkään siinä missä End of Growth kirjoittajan ajattelun lähtökohta on juuri tuo.

Wahlroos antaa tukensa keskuspankille (valuutan liikkeelle laittajana) toteamalla, että Yhdysvaltojen keskuspankki (FED) syntyi vasta vuonna 1913 ”pankkitoiminnan populistisen vastustuksen” vuoksi. Vuoteen 1862 asti Yhdysvalloissa setelit olivat yksityisesti liikkeelle laitettuja. Kuten edellä haittaveron osalta, ei Nallen ajattelu ole tässäkään kohtaa aivan sitä äärimmäisintä. Nallen selvän joskin nimeämättömän oppi-isän ja vapaan markkinatalouden tinkimättömän puolestapuhujan Friedrich Hayekin mukaanhan myös rahan liikkeelle laitto tulisi jättää yksityisten toimijoiden hoidettavaksi keskuspankin sijaan.

Rahateorian ja keskuspankkikäytäntöjen opetteluun on toki mennyt varsin paljon aikaa ja viime vuosisadalla nähtiinkin äärimmäisiä ilmiöitä hyperinflaatiosta stragflaatioon. Vasta 80-luvun alussa opittiin hallitsemaan rahan kokonaismäärää ja sitä kautta inflaatiota.

Taloudellisen sääntelyn historia

Kirjoittaja ei nosta sääntelyä omaksi erityisteemakseen, mutta sivuaa aihetta useissa kohdin. Koska taloudellinen sääntely, sen laatu ja sen perustelut ovat valtiollisen vallankäytön ja markkinoiden dynamiikan tasapainotuksen peruskauraa, on tähän poimittu joitakin kiinnostavimpia kirjan kohtia.

Taloudellisen sääntelyn yksi varhaisista merkkipaaluista on Bubble Act vuodelta 1720. Laki säädettin Englannissa South Sea Companyn osakkeilla spekuloinnin myötä syntyneen Etelämeren kuplan puhjettua. Esimerkki on erityisen kiinnostava vuoden 2008 finanssikriisin varjossa koska se osoittaa konkreettisesti historian pitkällä perspektiivillä miten paine sääntelyyn lisääntyy aina kun ihmisten epärationaalinen käyttäytyminen aiheuttaa spekulatiivisten kuplien muodostumista. Nalle tosin käyttää esimerkkiä ainoastaan kuvatakseen miten lain säätämisen jälkeen uusien yhtiöiden rekisteröiminen väheni jyrkästi.

Toinen kirjan nostama esimerkki liittyy niin ikään Englannissa 1800-luvun kuluessa tapahtuneeseen pankkialan sääntelyn asteittaiseen purkamiseen talousjärjestelmän kehittämisen nimissä. Sääntelyn purkaminen avasi tien suurten pankkien syntymiselle, joista kirjoittaja mainitsee muun muassa Midland (1834), Lloyd’s (1884) ja Barclay’s (1896). Vertailun vuoksi, Suomen Yhdyspankki syntyi vuonna 1862. Syntyneiden pankkien rooliin liittyen kirjoittaja mainitsee erityisesti 1800-luvun suuret infrastruktuurihankkeet, jotka toteutettiin suurelta osin yksityisellä rahalla.

Monopolien syntymisen estämiseen ei kirjoittajan mukaan vaadita lainsäädäntöä tai yleensäkään julkisen vallan toimia. Perusteluna on aiemmin mainittu luova tuho, jonka pitäisi siis estää pitkäaikaisten monopolien synty uusien ratkaisujen, teknologioiden ja haastajien ilmaannuttua. Sen lisäksi Nash-tasapainon pitäisi ratkaisevasti vähentää monopolin merkitystä. Suurelle yleisöllehän herra Nash on tuttu Kaunis mieli elokuvasta.

Sääntelyn purkamisen sankareiksi nousee kirjoittajan silmissä Ronald Reagan ja Margaret Thatcher, joiden toimesta ”rahamarkkinavoimat pääsivät vihdoin ja viimein valloilleen” 1980-luvun uuden taloudellisen ajattelun myötä. Ronnien ja Maggien käynnistämän lumivyöryn myötä kymmenessä vuodessa lähes kaikki OECE-maat lopettivat pääomavirtojen rajoittamisen ja korkotason sääntelyn. Myös valuuttojen kurssisidonnaisuudesta luovuttiin useissa tapauksissa. Näin ”koko Bretton Woods järjestelmän tueksi rakennettu sääntelykoneisto oli käytännössä hajonnut tai hajotettu”. Kolmas keskeinen Bretton Woods kuoppaaja on luonnollisesti Richard Nixon shokkitoimineen eli kun dollarin kultasidonnaisuus näin lopetettiin yksinkertaisella presidentillisellä tiedonannolla – mistä nousikin ”kauhea meteli”. Luottosääntelyn purkamisen käytännön ilmentymiä oli myös roskalainoihin sijoittaminen – kirjoittajan termeillä ”markkinoiden avautuminen korkeatuottoisille arvopapereille (high-yield bonds)”.

Pankkitoiminnan sääntelyn purun historiassa Glass-Steagall lain kumoaminen (Gramm-Leach-Bliley lailla) on ollut yksi tärkeä etappi, joskin kirjoittaja myöntää myös tästä nimenomaisesta dereguloinnista aiheutuneet haitatkin: Entiset säästöpankit levittäytyivät uusille ja paljon riskialttiimmille aloille. Lisäksi perustettua talletussuojaa käytettiin häikäilemättömästi väärin, minkä seuraksena veronmaksajille lankesi 124 miljardin dollarin lasku.

Havainnot ja johtopäätökset

Historiankirjoitus on ainakin periaatteessa objektiivista tapahtumien ja faktojen kirjaamista sekä asettautumista aikalaisten (päätöksentekijöiden) asemaan heidän ratkaistessaan yhteiskunnallisia ja – tässä tapauksessa – erityisesti taloudellisia ongelmia. Wahlroos nostaa esille suuren määrän sinänsä relevantteja,  kinnostavia ja todenmukaisia tapahtumia. Ongelmaksi muodostuu enemmänkin se, mitä hän jättää kuvaamatta ja erityisesti se miten hän tapahtumia tulkitsee. Esimerkkinä tästä toimii vaikkapa keynesiläisten talousoppien soveltaminen sodanjälkeisessä Euroopassa. Wahlroosin käsittelyssä huomiota ei saa yli kaksi vuosikymmentä jatkunut hyvinvoinnin kasvu, vaan pikemminkin se, millaisiin haasteisiin 1970-luvulla törmättiin.

On mielenkiintoista panna merkille miten pintapuolisesti ja ikään kuin vain ohimennen Wahlroos käsittelee taloudellista sääntelyä. Olisi voinut olettaa, että tämä olisi kirjan teema huomioiden ollut aivan keskeisiä aiheita. Ehkäpä kirjoittaja on kaiken yleisen valittamisen keskelläkin tarkoituksellisen varovainen ruotiessaan yksittäisiä sääntelyhankkeita, niiden perusteluita ja vaikutuksia. Vaihtoehtoisesti kyse on vain ylimalkaisuudesta: on helpompaa pudotella ideologisia teesejä kuin porautua konkreettisiin sääntelyn piiriin kuuluviin ongelmiin.

Monopolien luokittelu ”harmittomiksi” menee turhan pitkälle. On totta, että vahvasti kilpaillut globaalit markkinat ovat omiaan vaikeuttamaan monopolististen asetelmien syntyä. Samaan aikaan esimerkkejä monopolistisista toimista on helppo löytää: Microsoftin pyrkimykset pakottaa Windows käyttäjät myös Internet Explorer selaimen käyttäjiksi on näistä yksi. Ilman viranomaisten asiaan puuttumista noin olisi varmaan käynytkin. On myös saivartelua esittää, että luova tuho tekee ”aivan pian” moisen selaimen kokonaan tarpeettomaksi – tuota ennen kun kyseinen peluri on tehnyt miljardien monopolistiset voitot.

Sääntelyn purkamisen myötä yleistyi siis korkeaan riskiin ja tuottoon kytkeytyvä sijoitustoiminta, jonka ”hedelmiä” saatiin nauttia runsain mitoin 2008 finanssikriisin myötä kun subprime asuntolainoihin sidotut sijoitustuotteet laukesivat investointipankkien ja muiden toimijoiden taseisiin tunnetuin seurauksin – tapahtui voittojen kapitalisointi ja tappioiden sosialisointi kun finanssilaitokset koettiin yksinkertaisesti liian suuriksi kaatumaan.

Mikä demokratiassa mättää?

Julkishallinnon koko ja valtion rooli herättävät jatkuvaa keskustelua, johon osallistuvat niin politiikantutkijat kuin ekonomistitkin. Mielipiteitä on paljon ja näkemysten kirjo on laaja. Wahlroosin(kin) mukaan toisessa äärilaidassa ovat ”anarkistiset libertaaninäkemykset” joiden mukaan markkinoiden hoidettavaksi annetaan käytännössä kaikki ja jäljelle jääneet julkisten palveluiden tarpeet hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Toinen ääripää on puolestaan sosialismi, jossa valtiolla on dominoiva rooli talouden suunnittelun ja johtamisen välineenä ja tulonjaon varmistajana. Näiden ääripäiden väliin jää poliittinen keskitie, jossa valtiolle jää kolme perustehtävää:

  • julkishyödykkeiden tarjoaminen (mutta ei välttämättä tuottaminen)
  • talouspolitiikan harjoittaminen (rahajärjestelmän hallinta ja keskuspankki)
  • tulonjaosta huolehtiminen (yleisesti hyväksytyn mallin mukaisesti)

Kuten Wahlroos asiaa kuvaa, lankeavat jotkin palvelut luontevasti valtion hoidettavaksi. Näihin kirjoittaja listaa muun muasssa maanpuolustuksen, yleisen järjestyksen, oikeuslaitoksen ja alkeisopetuksen. Yksituumaisuus alkaa nopeasti vähentyä kun liikutaan alueille kuten terveydenhuolto, toisen asteen koulutus, työttömyysturva, vanhustenhoito ja kulttuuri. ”Eurooppalaiset julkiset hyödykkeet” kuten lasten päivähoito ja ilmainen yliopistokoulutus alkavat edustaa vähemmistön mielipidettä välttämättöminä julkisina palveluina.

Julkisten palveluiden kovaa ydintä kuten maanpuolustus, yleinen järjestys ja oikeuslaitos kuvaa Wahlroos osuvasti näin: ”Edes innokkain Chicagon koulukunnan kannattaja ei kykenisi keksimään markkinamekanismia, joka optimoisi aitojen julkisten hyödykkeiden tarjonnan” ja jatkaa: ”Useimmat ekonomistit lukevat myös peruskouluopetuksen ja terveydenhuollon tähän kategoriaan.”

Kirjoittaja huomauttaa, että suurin osa nyt julkisesti saatavilla olevista palveluista ovat saatavilla myös markkinoilta, mutta että huoli sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on asemoinut ne julkishyödykkeiden koriin.

Wahlroos myöntää tulonjaon tarpeellisuuden yhteiskunnan toimivuuden ja tehokkuuden varmistamiseksi. Samalla hän kuitenkin toteaa, että oikeudenmukaista tulonjakoa on erittäin vaikea määritellä. Hän mukaansa ekonomistit välttelevät koko tulonjakoasiaan puuttumista jättäen sen mieluummin poliitikoille tai soveltaen siihen Pareton optimaalisuuskäsitettä. Näin menetellen ekonomistit jättävät kuitenkin paljon vaihtoehtoisia ratkaisuja harmaalle alueelle, jossa niiden Pareto-tehokkuutta ei voida tyhjentävästi todistaa suuntaan tai toiseen. On kuitenkin ekonomisteja, jotka ottavat härkää sarvista tarttuessaan tulonjaon ja tasa-arvon ongelmatiikkaan, hyvänä esimerkkinä vaikkapa Joseph Stiglitz tässä New Yorkin New School yliopistossa pitämässään esityksessä.

Wahlroos kuvaa tulonjaon ongelmatiikkaa edelleen näin: ”Välttääkseen hobbeslaisen anarkian kuvitteellisen yhteisön tuottavimmat jäsenet joutuvat hyväksymään tulonjaon, joka antaa vähemmän tuottaville jäsenille korkeamman palkkion kuin heidän työnsä rajatuotos edellyttäisi… …Tuottavimmat jäsenet ovat tällöin yksinkertaisesti alati alttiina eräänlaiselle kiristykselle, koska yhteiskunnan järjestyksen romahtaessa he menettäisivät enemmän kuin muut… …Oikeastaan tämä ei ole juuri muuta kuin sosiaalidemokraattien perinteinen väite, että kohtuuton epätasa-arvo synnyttää sosiaalista levottomuutta ja on loppujen lopuksi haitaksi kaikille – ja siten Pareto-tehoton.” Näin Wahlroos tulee vain vaihtaneeksi näkökulmaa sosiaalidemokraattien vähäosaisia omaan hyväosaisia edustavaan tarkastelutapaansa. Wahlroos siis hyväksyy tulonjaon välttämättömänä asiana, mutta kammoaa ajatusta ”avoimesta valtakirjasta”, jolla hyvinvointivaltion sosiaalisia menoja lisättäisiin aina vaan uusina tulonsiirtoina.

Miten pitkälle valtio on kansan aito edustaja? Kirjoittajan mukaan tuollainen ajattelutapa on melko tyypillinen. Tässä yhteydessä hän myös viittaa saksalaiseen filosofiseen ja poliittiseen ajatukseen, jonka mukaan valtiolla on ikään kuin oma henki, Geist, jota kohtaan ihmiset osoittavat kunnioitusta ja jota he palvelevat. Tämän Nalle kytkee erityisesti Hegelin perintöön. Hänen mukaansa tällainen ajatus toimii vain diktatuurien tapauksessa, jolloin voidaan ajatella valtiolla olevan jonkinlainen missio. Demokratiaan siirryttäessä moisessa ei ole enää kauheasti järkeä. Tällöin kansalaisilla voi olla hyvinkin toisistaan poikkeavia tavoitteita ja prioriteetteja eikä niitä ole helppo selvittää saatikka yhdistää yhdeksi yhteiseksi (valtion) tavoitteeksi. Nallen perusteesi onkin, että koska moinen yhdistäminen on käytännössä mahdotonta, on katsottava muualle: markkinoihin ja vapaaseen vaihdantaan. Perusteluna on se, että markkinoilla osapuolet eivät ole toisistaan riipuvaisia, he eivät vaikuta toistensa valintoihin eikä heidän myöskään tarvitse mukautua toisten tekemien valintojen seurauksiin. Yritettäessä hoitaa sama asia demokraattisen valtion piirissä päädytään parhaimmillaankin enemmistövaltaan vähemmistöjen ja yksilöiden kustannuksella. Kirjoittaja muistuttaa lukijaansa demokratian määritelmästä tässä yhteydessä: kyseessä on vallankäyttöjärjestelmä, jossa päätökset tehdään äänestämällä ja jossa äänioikeus on lapsia lukuunottamatta kaikilla.

Demokraattiseen vallankäyttöön kuuluu tottakai politiikka, jossa on kirjoittajan mukaan viime kädessä kyse arvoista. Hyvin monissa poliittisissa kiistakysymyksissä valinta ”oikean” ja ”väärän” välillä riippuu lopulta arvoista. Kyseessä on jonkinlainen arvorelativismi, joka siis ilmenee muun muassa siten, että ihmisillä on usein varma käsitys oikeasta ja väärästä, mutta samalla keskenään ”erilaiset koordinaatit” mielipiteensä muodostamiseen. Tätä tulokulmaa soveltaen kirjoittaja nostaa esiin demokratian perusongelman: miten pitkälle arvot voi ylipäätään alistaa kilpailulle osana demokratiaan kiinteästi kuuluvaa äänestyskäytäntöä? Historia osoittaa, että myös enemmistö voi olla yksinkertaisesti väärässä ja että enemmistöpäätökset voivat olla sokeita ja epäoikeudenmukaisia. Koska vapaan vaihdannan markkinoilla ihmiset tekevät vain omia valintojaan, ei vähemmistön tarvitse taipua enemmistön tahtoon. Tästä kaikesta kirjoittaja tekee johtopäätöksen, että markkinat ovat enemmistövaaleja parempi tapa allokoida resursseja – tai ainakin näin olisi, jos tulonjaosta ei tarvitsisi välittää.

Demokratian ongelmia peratessaan Wahlroos ottaa esille myös lahjonnan ja lobbauksen. Hän käyttää esimerkkeinä New Yorkin taksilupia sekä maataloustukia. Näitä yhdistää se, markkinaehtoinen kilpailu ei toteudu ja että enemmistö ei vaivaudu käyttämään valtaansa kilpailurajoitusten purkamiseksi – jättäen näin tilaa vähemmistön vaikuttamiselle poliittiseen päätöksentekoon lahjontaa ja lobbausta hyödyntäen. Wahlroosin mukaan lahjonta näyttäisi kukoistavan erityisesti voittoa tavoittelemattomissa hierarkioissa ja puolidemokraattisissa valtarakenteissa, joiden läpinäkyvyydessä ja valvontajärjestelmissä on ongelmia. Kirjoittaja ei tässä yhteydessä inahdakaan Washingtonin miljardeja käyttävään lobbauskoneistoon, joka ajaa monien muiden vähemmistöjen lailla räikeän suoraviivaisesti myös Wall Streetin finanssipiirien etuja. Kuten niin monissa kirjan kohdissa, näkyy tässäkin kirjoittajan älyllinen epärehellisyys. Tässä tapauksessa silmien ummistus liittynee tarpeeseen mätkiä eurooppalaista poliittista koneistoa käyttäen verrokkina USA:n tahratonta järjestelmää.

Kirjoittaja myös esittää väitteen politiikan keskihakuisuudesta, mikä vie äänestäjältä mahdollisuuden todellisiin valintoihin. Tästä kirjoittaja käyttää esimerkkinä New Labour puoluetta. Mutta mutta: Atlantin toisella puolella trendi on ollut tasan tarkkaan vastakkainen eli polarisoitumista edistävä. Vaalijärjestelmä suosii radikaalien ehdokkaiden läpipääsyä, mitä ovat hyödyntäneet erityisesti teekutsuliikettä lähellä olevat poliitikot. Seurauksena poliittisen päätöksenteon lähestulkoon halvautuminen, mikä ei ole johtunut pelkästään näkemyseroista, vaan myös siitä, että valituksi tulleet republikaanien oikean laidan kongressijäsenet ovat kunnostautunut entuudestaan irrallisten poliittisten asioiden koplaamisesta: Obamacaren lähes hysteerinen vastustaminen on estänyt lainakaton nostamiseen liittyvän lainsäädännön. Nämäkään Washingtonin poliittisen järjestelmän erittäin vakavat ongelmat eivät luonnollisesti sisälly Wahlroosiin valitsemiin esimerkkeihin.

Amerikkalaista järjestelmää käytetään myös esimerkkinä käsiteltäessä mahdollisuuksia rajoittaa enemmistövaltaa. Näistä Wahlroos tuo esille muun muassa parlamentin kaksikamarisuuden, presidentin veto-oikeuden, korkeimman oikeuden sekä valtion virkamiesten käytön.

Yhtenä mielenkiintoisena enemmistövallan ongelmakohtana Wahlroos nostaa esiin etniset ja uskonnolliset enemmistöt ja toteaa, että tässä on tärkeä syy kirkon ja valtion perustuslailliseen erottamiseen sekä sen myötä maallisen koulutuksen toteuttamiseen monikulttuurisissa yhteisöissä. Kirjoittaja lähestyy aihetta varsin varovaisesti toteamalla, että ”nämä ilmiöt eivät ole yleensä Suomessa suuria huolenaiheita.” Lienee joka tapauksessa selvää, että luterilaisen valtionkirkon legitimiteetti ja asema käy aikaa myöten yhä vain tukalammaksi sitä mukaa kun selvästi ei-luterilaisen – siis uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien – vähemmistön osuus kasvaa. Maallisen koulutuksen merkityksen esille nostaminen on tärkeää ajatellen asiaa sekä periaatteellisesta että käytännöllisestä näkökulmasta. Periaatteellisesta siksi, että vain näin toteutuvat lasten täydet ihmisoikeudet oman katsantokantansa vapaasta valinnasta. Käytännöllisestä siksi, että kulttuurillinen vastakkainasettelu vähenee parhaiten siten, että ainakin peruskoulutus pidetään täysin puhtaana katsomuksellista painotuksista. Niin kauan kuin luterilainen enemmistö pitää kiinni oman uskontonsa opettamisesta julkisissa kouluissa, on myös muilla uskontokunnilla oikeus samaan. Näin jatketaan sekä lasten ihmisoikeuksien polkemista että lisätään vastakkainasettelun riskiä tulevaisuudessa. Toisaalta koulutuksen (ja lasten) siirtäminen katsomuksellisiin yksityiskouluihin vie ojasta allikkoon ja lienee se kaikkein epäedullisin lopputulema.

Kirjoittaja esittää Philip Bobbitin ajatusten pohjalta kansallisvaltion korvaajaksi markkinavaltion käsitteen. Markkinavaltio syntyisi näin kansallisvaltion historiallisten lähtökohtien tuhoutumisesta kun ”totaalinen sota” on korvannut perinteiset, kun sääntelemättömät kansainväliset markkinat ovat korvanneet säännellyt kotimaiset (pääoma)markkinat, ja kun myös kulttuuri on enenevissä määrin globaalia. Kansallisvaltion perustellessa olemassaoloaan kansan ja kansakunnan hyvinvoinnin palvelijana, olisi markkinavaltio olemassa maksimoidakseen yhteiskunnan kaikkien jäsenten mahdollisuudet. Ajatus on kieltämättä kiehtova eikä sitä voine suoralta kädeltä ampua alas, mutta lienee tästä huolimatta vahvasti ennenaikainen.

Havainnot ja johtopäätökset

Aivan fundamenttien kohdalla Wahlroosin ajattelu ei juurikaan eroa valtavirrasta – eli myös hän tunnustaa julkisen vallan roolin joillakin ydinalueilla. Mutta eroa alkaa syntyä muun muassa talouspolitiikan alueella. Kirjoittaja kyseenalaistaa keynesiläisen taloustieteen opit valtion budjetin (ja verotuksen ja/tai lainanoton) avulla suoritettavasta elvytyksestä ja nimittää tätä ”tukiaispolitiikaksi” ja arvioi muiden ei-keynesiläisten tavoin, että julkiset investoinnit sysäävät tieltään suunnilleen saman verran yksityisiä investointeja. Sen sijaan hän ei olisi valmis etenemään Friedrick Hayekin ideaaliin, jossa myös keskuspankki ja sitä myöden valuutta yksityistettäisiin. Perusteena Wahlroosilla on tässä se, että valtiota tarvittaneen kuitenkin apuun ”hätäluottojana harvinaisissa, mutta ilmeisesti ajoittain toistuvissa vakavissa iskuissa rahajärjestelmäämme.”

Demokratiaan liittyvälle enemmistön tyrannialle on kirjoittajan mukaan tyypillistä jakaa yhä enemmän ja enmän tuloja vailla kohtuulliseksi määriteltyä oikeudenmukaisuutta. Wahlroos siis esittää, että tämä on demokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän perusominaisuus, ikään kuin luonnonlaki. Monien viime aikojen tapahtumien valossa tältähän tilanne pitkälti näyttää.

Ainakin yhdessä asiassa kirjoittaja lienee ihan jäljillä: kansalaisten ja veronmaksajien on syytä olla jatkuvasti valppaana sen suhteen, miten suuren roolin julkinen valta kussakin asiassa ottaa. Tämä liittyy erityisesti vaikeuteen määritellä oikeudenmukainen tulonjako, minkä pohjalta politiikka on laajentunut selvästi yli kiistämättömien julkisten hyödykkeiden hankinnan ulkopuolelle. Toisin sanoen, kaikelle vallankäytölle, myös poliittiselle, on tyypillistä taipumus vallan laventamiseen ja siis viime kädessä budjetin paisuttamiseen. Demokratialla on siis sisäänrakennettu taipumus yli-investoida julkisiin palveluihin (tai sellaiseksi väitettyihin) . Viime kädessä ajaudutaan alati kasvavien budjettivajeiden kierteeseen.

Mikä Euroopassa mättää?

Wahlroosin mielipiteen eurooppalaisesta poliittisesta päätöksenteosta voisi tiivistää näin: kaikki tehdään väärin ja jos jotakin tehdään joskus oikein, tapahtuu se vahingossa. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu muun muassa Maastrichtin sopimus, jolla siirryttiin keskusjohtoisesta kontrollista markkinatalouteen – kirjoittajan mukaan siten, että harva sen aikainen johtaja edes ymmärsi mitä on tapahtumassa. Kirjoittaja myös katsoo Euroopan onnistuneen talouden integraatiossa ja sääntelyn purussa, mutta että tämäkin on ollut suunnittelematonta ilman todellisen vision ohjausta.

Yksi keskeisiä kirjoittajan kritiikin kohteita on keynesiläinen talouspolitiikka. Hän kuvaa asiaa siten, että asiat olivat hyvin ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta että sen jälkeen ”selvä voittaja-arpa vaihdettiin huonompaan”. Toisin sanoen, sääntelemättömän markkinatalouden lopettaminen oli paha virhe. Väittämän perusteluna on, että talouskasvu oli voimakasta 1800-luvulta alkaen. Erityisesti kirjoittaja kritisoi toisen maailmansodan jälkeistä suunnitelmatalouden ja keskusjohtoisen suunnittelun painottumista, mitä ajanjaksoa hän kutsuu nimellä suuri taka-askel, joka päättyi vasta thatcherismin ja lopulta Maastrichtin sopimuksen myötä. Tässäkään yhteydessä Wahlroos ei mainitse Friedrich Hayekia oppi-isäkseen, mutta Milton Friedmanin epäsuorasti kylläkin. Näin Wahlroos myös kiertää vuoden 2008 finanssikriisin lisäksi myös 1930-luvun laman eikä edes kommentoi niiden merkitystä sen osoittamiseksi, että sääntelemätön markkinatalous voisi joskus erehtyä ja tuottaa tehottomuutta.

Suureen taka-askeleeseen kytkeytyy Wahlroosin EU:ta kohtaan tuntema vastenmielisyys yleisemminkin. Tämä johtuu siitä, että siinä missä Amerikan Yhdysvallat perustuu markkinavetoisuuteen, on EU:n arkkitehtuuri luotu juuri suuren taka-askeleen aikana ja mistä syystä kyse on pikemminkin sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion painottumisesta ja yleensäkin valtion ja keskushallinnon roolin korostumisessa. Toisin sanoen, eurooppalainen ”sosiaalinen ulottuvuus” on pahasta, anglosaksinen markkinavetoinen liberalismi on hyvästä.

Wahlroos vertailee ansiokkaasti Euroopan Keskuspankin ja Yhdysvaltojen Keskuspankin rooleja ja toimintaa. Kirjoittaja huomauttaa, että Maastrichtin sopimuksen EKP:lle suoma toimivalta on selvästi amerikkalaista vertailukohtaa suppeampi. EKP keskittyy lähinnä inflaation torjuntaan, FED:in mandaatin ollessa selvästi laajempi kattaen tuon lisäksi myös talouden kasvusta ja työllisyydestä huolehtimisen. Eläkeyhtiö Varman tuoreen toimitusjohtajan Risto Murron ulostulo heijastelee saman suuntaisia ajatuksia erityisesti liittyen monetaristisiin toimiin kuten setelirahoitukseen. EKP:n liiallinen keskittyminen vain inflaation torjuntaan ei ole nykyisissä oloissa viisasta eikä riittävää. Olen asiasta samaa mieltä. Verrattuna amerikkalaisiin, on meillä selvä ongelma EKP:n puutteellisen mandaatin kanssa, erityisesti huomioiden poliittisen koneiston soveltumattomuus ja tehottomuus Euroopan talous- ja velkakriisin hoidossa.

Siinä missä itse unionia vaivaa demokratiavaje, sen jäsenvaltioissa riittää demokratiaa yltäkylläisesti. Tällä Wahlroos viittaa eurooppalaisen päätöksenteon huonoon läpinäkyvyyteen ja vaaleilla valitsemattomien elinten suureen valtaan. Kansallisvaltioiden tasolla perustuslakien uudistukset ovat edenneet parlamentin asemaa korostavaan suuntaan samalla vähentäen valtionpäämiehen roolia. Seurauksena on ollut lainsäädännön ja direktiivien räjähdysmäinen kasvu.

Eurooppalaisen demokratian yksi suurimpia ongelmia on Wahlroosin mukaan tarve mediaaniäänestäjän miellyttämiseen, mikä johtaa valtiontalouden ongelmiin. Näin varmaan periaatteessa onkin, mutta muun muassa Suomen tai vaikkapa Baltian maiden esimerkki osoittaa, että tiukan paikan tullen kyetään demokratiassakin tekemään aitoja rakenneuudistuksia ja kilpailukykyä parantavia liikkeitä. Toki voidaan aina sanoa, että liian vähän ja liian myöhään. Hallitusten politiikan ei siis (aina) ole äänestäjien nuoleskeluun ja seuraaviin vaaleihin keskittyvää. Joka niin väittää, on sekä kyyninen että epärehellinen.

Keskeinen osa Wahlroosin dogmaattista vuodatusta on jaloilla äänestämisellä pelottelu. Tämä liittyy ”vauraiden kansalaisten muuttoon yli rajojen” ottamalla kerääntyneen omaisuutensa mukaansa hakeutuessaan veroparatiiseihin ”vähemmän onnekkaiden maiden muuttuessa aikaa myöten slummeiksi.” Wahlroos ei tosin uskalla(?) viitata suoranaiseen veronkiertoon veroparatiiseja hyödyntämällä – saattaisi osua turhan lähelle omaa tosiasiallista asemaa. Viitatessaan veroparatiiseihin on kirjoittaja nähtävästi tarkoituksellisen epämääräinen sen suhteen, tarkoittaako hän tuloverotusta vaiko omaisuuden verotusta. Hän viittaa toisaalta tuloverolla kustannettaviin kalliisiin julkisiin palveluihin ja toisaalta varallisuuteen eli omaisuuden verotukseen maastamuuton porkkanana. Itsestään selvä osa samaa dogmia on pääomien rajoitukseton liikkuminen (jonka kirjoittaja ottaa annettuna). Kaiken kaikkiaan asiaan tulee toki suhtautua vakavasti, mutta samaan aikaan on selviä Wahlroosin noteeramatta jättäneitä merkkejä vastakkaisesta trendistä: USA:n johdolla suoranaista veronkiertoa ja yritysten liian innovatiivista verosuunnittelua ollaan panemassa kuriin, mihin liittyen on myös lainsäädäntöä terävöitetty. Vastaavia liikkeitä on havaittavissa myös Euroopan Unionin piirissä. Yleisestikin lienee niin, että läntisessä maailmassa asiaan liittyy juuri nyt erittäin vahva yhteinen intressi, joka kumpuaa sekä budjettivajeistä että poliitikkojen ja äänestäjien piirissä vallitsevasta ilmapiiristä. Näiltä osin ajan henki suosii lainsäädännöllisiä tiukennuksia, valvonnan resurssien lisäämistä sekä tiivistyvää kansainvälistä yhteistyötä veronkierron kitkemiseksi. Ja kuten Suomenkin ehnroothit ja ollilat ovat jo huomanneet, voivat arvovaltatappiot näissä asioissa ja vallitsevissa oloissa olla todella merkittäviä. Näyttää siis siltä, että suuri pyörä on liikkumassa tasan vastakkaiseen suuntaan kuin millä Wahlroos meitä uhkailee.

Kirjoittajan suoraviivainen ehdotus on, että eurooppalaisen kilpailukyvyn lisäämiseksi tarvitaan matalampia veroja ja pienempiä tulonsiirtoja. Uusliberalistista tähän kytkeytyvää perusliturgiaa on luonnollisesti väite, että annettaessa tuloerojen näin kasvaa, saataisiin lisää talouskasvua, josta hyötyisivät lopulta myös väestön köyhin osa. Wahlroosin luontaiseen rooliin ei kuulu tasa-arvon vähentymiseen liittyvien ongelmien pohdiskelu tai paremmasta tasa-arvosta saatavat kaikkia yhteiskunnan jäseniä koskettavat hyödyt. Mainion katsauksen tähän uusliberalistista kasvua painottavaan vs. tasa-arvoa korostavaan näkökulmien eroon saa The Economistin järjestelmästä keskustelutilaisuudesta, jossa näkökulmia ovat argumentoimassa Martin Feldstein (kasvu ennen kaikkea) ja Joseph Stiglitz (tasa-arvo on tärkeää). Hieman yksinkertaistetusti kyse on siitä, uskooko talouden valumaefektiin (trickle-down economics) vaiko ei. Uusliberalistinen ajattelu lähtee siitä, että (tulojen) epätasa-arvosta ei tarvitse välittää tai ainakaan siihen ei tule fokusoida, koska varmistamalla vaurauden luominen ylipäätään varmistetaan samalla se, että luotu vauraus ja hyvinvointi valuu myös alaspäin osana normaalia markkinataloutta, siis myös ilman tulonsiirtoja tai hyväntekeväisyyttä. Vastapuolen edustajat eivät usko tähän valumaefektiin tai ainakaan sen riittävään tehokkuuteen huono-osaisuuden poistamiseksi. Muun muassa Joseph Stiglitz osoittaa esimerkein – sekä yllä mainitussa keskustelutilaisuudessa että useissa kirjoissaan – että valumaefekti ei selvästikään toimi käytännön yhteiskunnissa. Erityisesti USA:ssa tilanne on mennyt viime vuosikymmeninä voimakkaasti huonompaan suuntaan kun ylin 1% on saanut haltuunsa merkittäviä määriä uutta omaisuutta, mutta jo keskiluokan tulotason polkiessa paikallaan tai reaalisesti jopa vähentyneen.

Havainnot ja johtopäätökset

USA – Eurooppa vertailussa Wahlroos todella paljastaa korttinsa ja sen kumpaa ajattelusuuntaa hän edustaa. Wahlroosille anglosaksisuus edustaa todellista markkinaliberalismia. Eurooppalaisuus on lähinnä jonkinlainen epämääräinen hybridi – ikään kuin emme osaisi tehdä valintaa markkinaliberalismin ja ylisuuren julkisen vallan välillä.

Peittelemättömästä negatiivisuudestaan huolimatta, on kirjan tavassa käsitellä eurooppalaisen ajattelun ja politiikanteon kehittymistä omat ansionsakin. Yhtenä näistä on huomio, että thatcherismistä on tullut lähestulkoon eurooppalaista keskivertopolitiikkaa – niin radikaalilta kuin se 70- ja 80-luvuilla aluksi vaikuttikin. Voitaneen siis hyvin tunnustaa, että imago-ongelmastaan huolimatta Maggie todellisuudessa myös uudisti eurooppalaista politiikkaa ja hallintoa parempaan suuntaan esimerkiksi karsimalla ay-liikkeen ylisuureksi kasvanutta valtaa, millä oli ilman muuta negatiivinen vaikutus talouden kasvuun ja hyvinvoinnin lisääntymiseen.

Euroopan kritisoiminen vision puutteesta on myös ihan paikallaan. Ainakin suomalainen keskustelu kun tahtoo junnata teknisissä yksityiskohdissa ja asioissa kuten ”kuka mitäkin saa” tai ”ei kait me jouduta maksumiehiksi”. Tarvitaan erityistä ponnistelua tyyliin presidentin uudenvuodenpuhe, jotta päästään kertaamaan aihetta ”What was the idea in the first place?”.

Markkinatko tehokkaita?

Markkinoista, informaatiosta ja markkinoiden tehokkuudesta puhuttaessa tulee nopeasti eteen hintamekanismi, jonka mukaan minkä tahansa hyödykkeen hinta välittää oleellista informaatiota. Tähän mekanismiin kytkeytyy myös kirjoittajan keskeinen väittämä, että markkinat ovat erittäin tehokkaita avaintiedon välittäjiä. Tässä yhteydessä Wahlroos lainaa myös Friedrich Hayekia näin: ”…jos markkinat olisivat ihmisen harkitun suunnittelun tulos ja hinnanmuutosten ohjaamat ihmiset ymmärtäisivät, että heidän päätöstensä vaikutus ulottuu paljon pidemmälle kuin heidän välittömään tavoitteeseensa, tämä mekanismi olisi julistettu yhdeksi ihmismielen suurimmista riemuvoitoista.”

Samaan aiheeseen liittyy Milton Friedmanin tunnettu lyijykynäesimerkki, jossa kynän komponenttien hinnan voidaan katsoa välittävän oleellista tietoa. Hintamekanismiiin liittyy varsin suoraan myös ajatus kilpailusta yhtenä tehokkuuden keskeisenä varmistajana. Kaikki tämä on oivallinen tapa pohtia markkinatalouden tehokkuutta – ainakin jos vertailukohtana on suunnitelmatalous, jolla on – historian todistamana – mahdotonta päästä lähellekään samaa tehokkuutta. Wahlroosin kirja ei kuitenkaan ole puheenvuoro markkinatalouden paremmuudesta suhteessa sosialistiseen suunnitelmatalouteen, vaan kyse on hienojakoisemmasta erosta eli ”harmaan sävyistä” markkinatalouden sisällä. Asia kytkeytyy siis (valtion toimesta tapahtuvaan) taloudelliseen suunnitteluun yleisemmin.

Markkinoiden tehokkuutta käsitellessään Wahlroosinkin on suorastaan pakko ottaa kantaa tunnettuihin finanssijärjestelmän ”kupruihin”. Yksi kirjoittajan esille nostamista on Bernie Madoffin useita vuosikymmeniä jatkunut huijaus kun hän keräsi rahaa erilaisilta sijoittajilta, laittoi kerätyt rahat vain talteen pankkitilille eikä siis sijoittanut niitä sen kummemmin, ja lopulta esitti täysin tekaistuja rahastonsa tuottolukuja vuosi toisensa jälkeen. Jäätyään 2008 finanssikriisin myötä kiinni, Madoff myönsi itsekin tehneensä Ponzi-huijauksen. Kaiken kaikkiaan kyse oli USA:n taloushistorian suurimmasta huijauksesta sijoittajille koituneiden tappioiden noustessa noin 20 miljardiin dollariin ja Madoffin itsensä saadessa 150 vuoden vankeustuomion.

Kirjoittaja osoittaa ansiokkaasti, miten sekä sijoittajat itse että SEC valvovana viranomaisena eivät missään vaiheessa huomanneet huijausta – vaikka se oli säännöllisten ja jatkuvien tuottolukujen valossa täysin ilmeistä. Erityisen raskauttavaa asia on SEC:n kannalta koska rahoitusanalyytikko Harry Markopolos yritti useampaan kertaan varoittaa viranomaisia osoittamalla Madoffin rahastojen epänormaalin käyttäytymisen tuottojen osalta. Varsinkin Markopoloksen Madoffin sijoituksiin liittyvä tutkimus on varsin kiehtovaa luettavaa. Kuten koko finanssikriisin osalta, on valvovan viranomaisen toiminta ollut jokseenkin luokatonta. Tähän Wahlroosiin havaintoon on helppo yhtyä.

Sen sijaan johtopäätösten osalta alkavat kulmakarvat kohota kirjoittajan sukeltaessa jälleen kerran oman uusliberalistisen logiikkansa syövereihin: ”Jos Madoffin rahastoja ei olisi säännelty eikä valvottu, petos olisi hyvin todennäköisesti paljastunut paljon aikaisemmin, kun sijoittajat olisivat alkaneet epäillä hänen poikkeuksellisia tuottojaan… …Sen sijaan kuulemme vain vaadittavan lisää valtaa SEC:lle ja muille tarkastajille.” Wahlroos siis esittää epäluottamuksen ja epäluulon sopivan markkinatalouden perustaksi sääntelyn ja valvonnan sijaan. Uusliberalistinen ja samalla varsin tarkoitushakuinen logiikka on, että sääntelyä ja valvontaa ei tarvitse korjata vaan pikemminkin lopettaa kokonaan. Tämähän on kuin amerikkalainen aselobbareiden hellimä logiikka kouluampumisista, joita voidaan sen mukaan vähentää aseiden määrää lisäämällä. Kummassakin tapauksessa dogmaattinen ideologia jyrää alleen rationaalisen ongelmanratkaisun.

Madoff-skandaalin aiheuttamia reaktioita Wahlroos kuvaa valittavaan tyyliinsä näin: ”Madoffin rötöksistä ei syytetty valvojia eikä tarkastajia, vaan yleismaailmallista kapitalismia ja kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita ja (luottamuksellisemmin) juutalaisia pankkiireita, jotka media ja poliitikot jälleen kerran nimesivät rikollisiksi.” Tasapuolisempi ja rehellisempi havainto olisi kuitenkin ollut se, että myöskään viranomaisten vastuuta ei ole vähätelty, päinvastoin. Tämä käy ilmi muun muassa finanssikriisin syitä arvioineen komission raportista.

Samaiset talousjournalistit ovat Wahlroon mukaan myös vetäneet skandaalista liian aikaisen johtopäätöksen, jonka mukaan tapahtunut olisi merkinnyt myös loppua tehokkaiden markkinoiden teorialle. Perusteluina kirjoittaja käyttää hyvin sekavaa argumentointia alkaen 60-luvulla alkaneeseen uskoon pienten ihmisten jymäyttämisestä ja päätyen rahoitusmarkkinoiden tehokkuuden teknisiin mittareihin. Kaikessa tässä Wahlroos käsitykseni mukaan missaa journalistien varsinaisen pointin, jonka mukaan näin epärationaalisesti toimivia ja tällaista vahinkoa aiheuttavia markkinoita voi tuskin arvioida tehokkaiksi.

Wahlroos osoittaa mieltymyksensä omaan erikoisalueeseensa ja jatkaa väitteellä, että ”rahoitus on itse asiassa se talouden ala, jolla tutkija pääsee lähimmäs kovia luonnontieteitä testatessaan teorioitaan suurella määrällä laadukasta aineistoa.” Hänen mukaansa näin saadun datan perusteella tehdyt tutkimukset viittaavat siihen, että rahoitusmarkkinat toimivat melko tehokkaasti. Näin argumentoiden hän sekä missaa että dissaa julkisen kritiikin kärjen, joka ei kohdistu tehokkuuden tekniseen määritelmään, vaan markkinamekanismin ongelmiin yleisen hyvinvoinnin lisääjänä.

Rahoitusmarkkinoiden ohella kirjoittaja sivuaa myös tavara- ja työmarkkinoita. Tavaramarkkinoiden osalta Wahlroon myöntää niiden olevan ”taatusti tehottomampia kuin rahoitusmarkkinoiden” ja todeten työmarkkinoista näin: ”Sekä pitkäaikainen kitka- että rakennetyöttömyys kertovat selvästi niiden tehottomuudesta.” Kirjasta ei käy täysin aukottomasti ilmi, mitkä kaikki osa-alueet tulisi laskea mukaan vertailtaessa markkinoiden tehokkuutta resurssien allokoimiseksi verrattuna vaikkapa demokratiaan. Nähtävästi rahoitusmarkkinan rooli on tässä kuitenkin dominoiva muihin markkinoihin verrattuna – onhan rahoituksessa kyse nimenomaan resursseista.

Kirja tavoittaa lähes hilpeitä piirteitä lausahduksen ”Rahoitusmarkkinoiden moderniin hienoon elektroniikkaan verrattuna tavara- ja varsinkin työmarkkinat vaikuttavat vanhanaikaisilta ja suorastaan ikäviltä” myötä. Tällainen sähköisen kaupankäynnin varaukseton ihannointi saa kolkon kaiun vuoden 2010 salamaromahduksen ja vaikkapa senaattori Ted Kaufmanin toteaman perustavaa laatua olevan ongelman kautta: kaupankäynnin valvonta muuttuu mahdottomaksi sen transaktioiden tapahtuessa millisekunneissa. Wahlroosin näkökulmasta asiassa ei ole mitään ongelmaa. Tai vaihtoehtoisesti: tapa välttää valvontaa ja sääntelyä on Wahroosiassa lähtökohtaisesti positiivinen ja tavoiteltava asia.

Markkinoiden tehokkuuden käsittelyn viitekehyksessä on 2008 finanssikriisin käsittely kirjassa omaa luokkaansa. Wahlroos kertaa keskeisimmät tekijät ja historialliset faktat melko uskollisesti ja siten, että ne ovat suurinpiirtein linjassa asiaan syventyvän raportin kanssa. Kriisin myötä syntyneeseen kysymykseen – Ovatko markkinat tehokkaat? – ei Wahlroos edes yritä vastata. Tapahtumia ulkokultaisesti raportoiden hän tarjoaa vastausta huutavaan kysymykseen pelkkää teflonia ja siirtyy oppi-isänsä Milton Friedmanin kehumiseen mitä tulee kriisin hoitoon: Reaalitalouden saadessa nopeasti vakavan tartunnan finanssisektorilta, osasivat keskeiset päättäjät tällä kertaa varmistaa rahoituksen saannin. Käyttämällä rahapoliittisia välineitä riittävän ketterästi voitiin 30-luvun laman toistuminen näin välttää.

Kirjan keskeiset väittämät huomioiden olisi finanssikriisin käsittely markkinoiden tehokkuuden kontekstissa vaatinut ehdottomasti moraalikadon pohdiskelua – koko nykyisen järjestelmän ongelman ydin kun kulminoituu juuri tähän. Finanssisektori on kuluneiden vuosikymmenten saatossa totutettu siihen, että riittävän pahan tilanteen koittaessa julkinen valta tulee apuun. Tämä kannustaa ylettömään riskinottoon lyhyen tähtäyksen voittojen (ja johtajien bonusten) maksimoimiseksi. Eikä vuoden 2008 finanssikriisi ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta kun näin kävi, vaan muun muassa vuoden 1998 LTCM-kriisin hoidossa noudatettiin täsmälleen samaa peruskaavaa. Väite voittojen yksityistämisestä ja tappioiden kansallistamisesta on siis kaikessa äärimmäisyydessään totisinta totta ja too big to fail on fakta. Mutta mitä tekee Wahlroos? Hän viittaa moraalikatoon näin: ”Huonosti suunniteltujen työttömyyskorvausten ja niiden aiheuttaman moraalikadon (moral hazard) väistämättömänä seurauksena on työmarkkinoiden epätyydyttävä allokaatio – tai lyhyemmin sanottuna ylenmääräinen työttömyys.” 🙂

Havainnot ja johtopäätökset

Markkinoiden tehokkuuden pohdinnassa voidaan ottaa lähtökohdaksi joko sen suppea tai lavea määritelmä. Suppean määritelmän mukaan pääomamarkkinoiden eli siis rahamääräisten resurssien allokoinnin näkökulmasta määritelmä tehokkaista markkinoista on selkeä ja jokseenkin yksiselitteinen.

Mutta, huomioiden kirjan keskeinen väittämä markkinoiden paremmuudesta vaihtoehtoihin verrattuna, on markkinoiden tehokkuutta pakko käsitellä laveamman määritelmän mukaisesti. Miksi näin? Koska paremmuus voi riippua vain siitä, millä tavoin ihmiskunnan jäsenten hyvinvointia parhaiten kohennetaan. Paremmuus ei esimerkiksi voi riippua siitä, mikä vaihtoehto tekee Wall Street pankkiireista mahdollisimman varakkaita. Tämä on linjassa myös uusliberalistisen argumentoinnin kanssa, vaikka väitteiden todelliset motiivit näyttäisivät joskus olevan hämärän peitossa. Sama pätee Nallen kirjaan, jossa siis väitetään että on kaikkien kannalta parempi, jos markkinoille annettaisiin enemmän valtaa ja suurempi osa resurssien allokoinnista.

Suppean ja lavean määritelmän suhteen on kirjan kirjoittaja epämääräinen ja aiheen käsittely on varsin epäselvää ja jopa epäjohdonmukaista. Enimmäkseen kirjoittaja pysyttelee kuitenkin suppean määritelmän puitteissa mikä osaltaan vähentää koko argumentin vahvuutta. Toisin sanoen, riippumatta markkinainformaation tasapuolisesta saatavuudesta järjestelmän tuottaessa massiivisen määrän pahoinvointia hyvinvoinnin sijaan esimerkiksi finanssikriisin kaltaisten tapahtumien muodossa, tulisi tämä edes jotenkin käsitellä osana ”paremmuuden” argumentointia.

Kun kirjoittaa kirjan siitä, miten resurssien allokointi tulisi jättää mahdollisimman pitkälle vapaan vaihdannan pohjalta toimiville markkinoille, tulisi argumentoinnin markkinoiden toiminnan tehokkuuden osoittamiseksi teoksen vahvinta antia ja sen oleellisin osa. Valitettavasti näin ei tässä tapauksessa ole vaan kirja väitteineen jää ikään kuin ilmaan roikkumaan vailla tieteellisyyden taikka edes systematiikan häivähdystäkään. Pelkästään sivumäärällä laskien Wahlroos käyttää huomattavan paljon enemmän omaa aikaansa ja resurssejaan muiden vaihtoehtojen vikojen osoittamiseen ja yleiseen pyörittelyyn kuin väittämiensä argumentointiin ja yrityksiin niiden todeksi osoittamiseen.

Yhteenveto

Friedrich Hayekin idea sääntelemättömistä vapaan vaihdannan markkinoista on kieltämättä houkutteleva ja yksinkertaisessa eleganttiudessaan siihen oikeastaan haluaisi uskoa. Puheenvuorona Hayekin Road to Serfdom on ollut tärkeä ja merkityksellinen – tarjosihan se konkreettisen vaihtoehdon sosialistiselle suunnitelmataloudelle. Mutta siinä missä Karl Marxin teesit, tulee myös Hayekin ajatukset kuitenkin nähdä myös oman aikansa tuotteena. Myöhemmät vuosikymmenet ovat osoittaneet sen kuvaaman äärimmäisen markkinatalouden sekä epäkäytännölliseksi että pahimmillaan tuhoisaksi kuten olemme 2008 finanssikriisin myötä tuskallisesti oppineet.

Wahlroosin ansioksi voinee laskea kannanottojen suoraviivaisuuden. Kirjaa lukiessa ei ongelmana ole niinkään tuosta mielipiteestä kiinni saaminen, vaan enemmänkin se millaisella pieteetillä kirjoittajan väittämiä tulisi käsitellä. Jos siis ei halua pureksimatta niellä kirjoittajan väittämiä ja ”totuuksia”, muuttuu kirjan lukeminen paikoitellen varsin raskaaksi. Kirja sisältää varsin paljon selvästi tarkoitushakuista havaintojen poimintaa. Kirjoittaja sulkee täysin silmänsä ja mielensä asioille, jotka eivät hänen maailmankuvaansa mahdu.

Kaiken kaikkiaan Wahlroosin kirja näyttäytyy tärkeänä puheenvuorona vapaan vaihdannan markkinoiden puolesta kollektiivista ohjausta vastaan. Kuluneiden vuosikymmenien aikana on Suomesta rakennettu pitkälti sosiaalidemokraattien johdolla hyvinvointivaltio. 2000-luvun puolella on kuitenkin enenevissä määrin alkanut näyttää, että vasemmistolainen julkisen talouden kokoa ja sen roolia alati kasvattava piirre toimii pikemminkin suomalaisten hyvinvoinnin turvaamista vastaan. Enemmistön tyrannia tuottaa kroonisesti alijaamäisiä budjetteja ja saavutetuista eduista kynsin ja hampain kiinni pitäminen voi olla suppenevan talouden oloissa tuhoisaa. Tähän poliittisen ajattelun tautiin Nallen kirja onkin oivaa vastalääkettä.

Comments are closed.